Mietin tässä itsekseni, että miten mulla onkin ollut nyt pitkään jatkunut todellinen treeni-innostus. Yleensä kun tulee aina jossain vaiheessa innon suhteen alamäki. Ei aina voi jaksaa treenata ja hinkata ja hioa. Kikin kanssa on varmaan jo keväästä asti jatkunut sellainen hyvän mielen treeniolotila. Ehkä me ollaan jo sen verran hiouduttu yhteen ja aletaan ymmärtää toisiamme? Ei meillä läheskään aina mene treenit supersuper hyvin, mutta musta tuntuu että nykyään tiedän itsekin ja viimeistään siinä vaiheessa kun valmentaja antaa neuvoja, että mitä mun pitäisi tehdä toisin. Nautin suunnattomasti Kikin kanssa treenaamisesta.
Ehkä olen myös oppinut treenatessa keskittymään oikeisiin asioihin. Keväästä lähtien mulle on ollut tärkeintä Kikin into tehdä asioita agilitykentällä. Siis se raivo. Se vaatii hieman kestämistä multa, sillä raivon kasvattamiseksi annan sen rääkyä katsellessamme edellisen suoritusta treeneissä tai kisoissa. Korvaparat.. Kikihän on aiemmin kuunnellut hyvin tarkasti ohjausta ja odottanut mua. Nyt olen ollut oikeastaan tyytyväinen, jos se ei ole lukenut ohjastani vaan singonnut sen sijaan putkeen koska se nyt vaan oli tossa linjalla. Olen iloinnut sen itsenäisestä päätöksestä! Kyllähän se ohjauksiin tulee kunhan olen sille ajoissa kertomassa minne mennään. Kyseisissä tilanteissa en siis ole ollut ajoissa. Mä otan niin mieluummin itsenäisesti irtoilevan koiran, kuin koiran joka kyselee joka käänteessä minne mennään. Ja näköjään asiaan voi vaikuttaa vielä tässäkin vaiheessa. Peliä ei ole menetetty vaikka Kiki ei ole heti pennusta asti oppinut menemään täysiä.
Kikin kanssa olemme kesällä lähinnä keskittyneen juoksu-aan opettelemiseen ja sekin on varmasti lisännyt treeni-intoa. Aan uudelleen opettaminen on ollut hirmuisen palkitsevaa ja samaan aikaan molemmilla on kasvanut halu päästä radalle.
Lilin kanssa olen osannut ottaa rennosti. Opettelemme asioita Lilin tahtiin edeten. Hetken oli sellainen olo, että en osaa opettaa Lilille oikein haluamiani asioita. Kuten yleensä, paluu helpompiin tehtäviin auttoi. Samalla yritin sisäistää, että Lili on pentu enkä voi olettaa sen osaavan asioita jotka ovat Kikille itsestään selviä. Ja kas - sitten mulla olikin pentu joka osaa jo ihan hirmuisesti! Esteen tarjoamistreeni on tehnyt niin hyvää! Jos jotain olen halunnut opettaa Lilille eri tavalla on irtoaminen. Ja sen se jo aika hyvin osaa! Lilillä on kyllä luonnostaankin mielestäni jo aivan erilainen intohimo aksaan. Tai sitten se on vaan sitä, että olen osannut leikkiä sen kanssa ja sitä kautta kaikki mitä tehdään aksakentällä on vaan niin siistiä. Niin ja mainitsinko jo että mennään täysiä! Eikä edes haittaa jos jotain ei osaa, silti mennään täysiä!
Henkistä valmentautumista olen miettinyt myös jonkin verran. Kiitos sm-kisojen mulla on yksi tähänastisen uran tähtihetki, jonka mieleen palauttamalla pystyn saamaan itseni huippufiilikseen. Jos joskus tuntuu ettei Kikin kanssa suju, tai että me ollaan ihan surkeita, voin aina palata siihen fiilikseen kun onnistutaan ensimmäisissä arvokisoissa tekemään nolla ja joukkuekaverit tulevat halaamaan. Se fiilis oli korvaamaton! Itketti ja nauratti samaan aikaan! Ja vielä paremmaksi vaan meni kun menimme voittamaan joukkuekultaa! Eihän sitä voinut edes käsittää. Noita fiiliksiä ei onneksi kukaan voi ottaa multa pois ja niitä muistelen tarvittaessa. Pitäisi tuohon rinnalle ottaa muisteltavaksi myös yksi flow-rata, jolla voisi saada ratafiiliksenkin mukaan. Joukkue sm-rata oli ratana hyvä, mutta ei sellainen jossa olisimme olleet parhaimmillamme. Sm-rata oli ehkä enemmän tervassa juoksemista siihen asti kunnes joukkueenjohtaja huusi että: "jaksaa jaksaa!". Kiitos siitä huudosta! Siitä sai tsemppiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti