keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Pettymysten pettymys

Ei auenneet seuran ovet meille. Kyllähän se harmittaa, mutta kai se olis ollut jo liian hyvää tuuria jos ensimmäisestä katselmuksesta olis saanut seurapaikan. Tässä voi sitten spekuloida syitä miksi ei päästy varsinkin, kun mitään tietoa oikeista valintakriteereistä ei ole. Ensimmäinen ajatus mulla on tietenkin se, että kun Kiki ei tykkää vieraista ihmisistä. Se on piikki mun lihassa, niin tietenkin kuvittelen aina sen olevan este ja kompastuskivi kaikkeen kivaan. Kiki on muuten niin hyvä paketti ja ainoa miinus on tuo asia. Ja itseäänhän siitä saa syyttää, sehän tässä vielä enemmän syö. Olen huono koirankasvattaja kun en sosiaalistanut sitä tarpeeksi pentuna. Olen huono ihminen kun en osaa koiraani kasvattaa jne jne.. Selitellä voi aina, mutta pentuaikana isoin ongelma oli yksinolo. Pentu on 4 kuukauden ikäinen eikä sitä voi edelleenkään jättää yksin (jollei halua kuunnella nauhalta miten se huutaa, haukkuu ja vinkuu taukoamatta) hetkeksikään. Tuossa vaiheessa ei energiaa jäänyt pennun sosiaalistamiseen, kun kaikki ylimääräinen aika yritettiin harjoittaa yksinolemista. Oli myös todella stressaavaa harjoitella yksinoloa ja kuunnella kun pentu huutaa oven takana. Toki haettiin apua, mutta ei se ensimmäinen koirakouluttaja osannut auttaa. Tai sen neuvot auttoi ehkä hetkeksi. Jossain välissä olisi pitänyt koulussakin käydä ja sitten vielä kepo joutui sairaalaan. Yksinään 24 h / 7 seuraa vaativan pennun kanssa on aika hankalaa.. Ja vaikka kepo pääsi muutaman päivän päästä sairaalasta, niin sitten piti levätä. Vihdoin sitten päästiin toisen koirakouluttajan luo Kikin ollessa hieman yli neljä kuukautta ja kas sitten se yksinolo alkoikin heti sujumaan. Helpotuksen huokaus. Tässä vaiheessa olisi edelleen voinut sosiaalistaa pentua, mutta ehkä se paras aika oli jo menetetty eikä enää tajunnut, että töitä pitäisi tehdä paljon, sillä silloin Kiki hyväksyi vieraat paremmin.

Kiki kyllä hyväksyy vieraat kun saa sen muutaman minuutin aikaa itse lähestyä. Nyt kun on oppinut hieman paremmin tuntemaan oman koiransa antaa sille mielellään aikaa tutustua ihmisiin eikä vaadi siltä tässä suhteessa liikaa. Varmaan Kiki suhtautuisi vieraisiin erilailla, jos olisin itse osannut olla sen tukena pentuna. Ajan kuluessa meillä on luotto parantunut todella paljon ja osaan tulkita Kikin eleitä paljon paremmin. Olishan se ihanaa, jos Kiki olisi täydellinen koira. Valitettavasti se ei ole, enkä ole minäkään täydellinen koiran kasvattaja. Tärkeintä on kuitenkin, että koira on terve ja meidän arki sujuu. Eilen ystävä oli mukana lenkillä ja Kiki sai juosta irti, sillä oli lelu suussa. Ystävä toteskin miten onnelliselta Kiki näyttää. Vapaana juokseva koira on onnea. Vapaana juokseva koira, joka ei lähde ihmisten tai toisten koirien perään niitä nähdessään (että on siinäkin puolensa, kun Kiki ei välitä ihmisistä). Olen myös iloinen mun ja Kikin yhteistyöstä agilityssä. Ja siitä, että Kiki luottaa mun häätävän irtokoirat lenkillä, sen ei tarvitse yrittää hoitaa mun hommia häätämällä vieraita koiria (Kiki tän ihan mielellään kyllä hoitais). Monta muutakin asiaa on, joista saa olla iloinen ja ylpeä Kikin kanssa. Se on vaan mun henkilökohtainen pettymys (itseeni), joka kaivaa Kikin suhtautumisessa vieraisiin ihmisiin. Siksi se ottaakin niin koville.

3 kommenttia:

  1. Hakijoita miljoona (ainakin voisin olettaa) ja paikat haluttuja, ei kai se kovasti vaadi edes huonoa tuuria, ettei pääse, kun kaikille ei vain ole paikkoja. Eihän agilityn idea ole koiran sosiaalisuus vaan teidän yhteistyö, joten luulen, et se oli vaan enemmän kiinni tuurista, kuin Kikin sosiaalisuudesta tää juttu.
    Älä siis turhaa itseäs syyttele! :)

    Mitä moon lukenut, niin Kiki vaikuttaa oikein loistotyypiltä. Ei sitä tarvia koiran kaikkia rakastaa, kunhan se rakastaa sua. Ja jos teidän yhteiselo on muuten sujuvaa, niin nauti siittä! :) Eikä kaikista saa sosiaalistamallakaan ihmisrakkaita, ollaanhan me ihmisetkin erilaisia eikä kaikki niin kovin sosiaalisia.

    Nyt vaan leuka pystyyn ja kohti uusia haasteita! :) Sulla on mahtava agilitykoiran alku harrastuskaverinas, ni nyt nautitte agilitysta just niiko kuuluukin! Sit seuraavalla kerralla se paikka varmasti teille aukeaa. Moon varma siittä!

    VastaaPoista
  2. Kaikki me muut sen sijaan ollaan heti pennusta asti koulutettu ja kasvatettu koiramme ihan täysin ilman virheitä ja ongelmia...eikun... Kukaan ei ehdi tehdä kaikkea, ja musta sanoit aika hyvin että pitää valita ne mihin panostaa, esim just toi yksinolo on hyvä esimerkki. Mullakin on 100 asiaa joita oon myöhemmin toivonu et oisin totuttanu tai opettanu paremmin, mut ei se oo mahollista ehtiä kaikkea pentuaikana.

    Ja vaikka susta tuntuukin että sosiaalistaminen on jäänyt vähälle, niin ei Kiki musta mitenkään ongelmallinen koira oo. Se vaan ei ehkä halua uutta tuttua heti lääppimään naamaa, mut se on ihan ookoo! En mäkään haluis ;)

    VastaaPoista
  3. Kiitos Mia ja Laura tsempityksistä! Tietäähän sen, että ne on ne omat ajatukset jotka vainoaa, eikä ne perustu mihinkään faktoihin, vaan niistä tulee isoja möykkyjä itselle. Katselmuksessa oli siis 14 koirakkoa, enkä tosiaan tiedä montako ne otti. Mun pään sisällä tää ongelma vaan on. ;) Se on vaan se heikko kohta mulle ja teen siitä aina ison ongelman.

    Arki meillä sujuu ja mä osaan toimia ton Kikin ongelman kanssa. Ekan koiran tehtävä kai on myös opettaa paljon ihmiselleen ja paljon olen oppinutkin Kikiltä. Töitähän mä olen myös jälkikäteen tehnyt ton asian kanssa ja kyllä se näyttelykurssilla antaa ihan ok lääppiä, kun tietää mikä se juttu on.

    Innolla me mennään treeneihin ja kevään kisoihin, että ei huolta! :)


    Ps. Mia, mun olis tehnyt mieli kommentoida sun juttua huolista, mutta en tiennyt mitä oisin sanonut. Hengessä ollaan kuitenkin!

    VastaaPoista